"Panssariromantiikkaa" toisen maailmansodan ajoilta

No, ei anneta tekstin otsikon johdatella ajatuksia ihan väärille aaltopituuksille. Eihän tuossa sotimisessa juurikaan tuota romantiikkaa ole ollut enää vuosituhansiin. Ehkä noita tarinoita muskettisotureista ja muista vastaavista taistelijoista voidaan jotenkin ymmärtää ns. romanttisessa hengessä.
Joka tapauksessa vuodenvaihteessa tuli käytyä ottamassa vaimon kanssa uutta vuotta vastassa pääkaupungissa ja siinä sitten paluumarssia odotellessa poikkesimme "kylän" suurimpaan kirjakauppaan.
Näin panssariajoneuvoista kiinnostuneena bongasin heti kirjahyllyjen lomasta pari kirjaa, jotka oli saatava lukemistoksi. Olin näitä jo kertaalleen ennen joulua käynyt paikallisessa kirjakaupassa etsiskelemässä, mutta laihoin tuloksi. Nyt tärppäsi ja hyvä niin.
Toinen maailmansota toi eri aselajeihin tietysti erilaisia sankareita, ja useinhan nämä sankaruudet mitattiin saavutettujen voittojen määrällä. Panssarivaunuillakin oli monta "ritaria" toiminnassa. Mielipiteitä on monia, mutta minusta juuri Otto Carius:n tarina on yksi kiehtovimmista.
Otto Henningin kirja "Panssaritiedustelija" on lajissaan hyvä otos, hieman harvinaisempaan aiheeseen. Toimiakseen kunnolla armeija tarvitsee silmät, ja sitähän nuo tiedustelijat tarjoavat. Toimintojen osalta koko ajan ns. vaarallisilla vesillä vihollisen vaikutuspiirissä.

Tiedusteluyksiköt olivat panssaridivisioonien keihäänkärkiä, jotka liikkuivat huomaamattomasti etulinjan edessä etsien vihollista. 130. panssaritiedustelupataljoona saapui Normandiaan muutama viikko ennen maihinnousua, ja taistelun kaaoksessa sillä oli tärkeä rooli rintamalinjojen selvittämisessä. Vaununjohtaja Otto Henning kuvaakin vaikeuksia, joita tiedusteluajoneuvoilla oli Normandian pensaskujilla, ja kuinka liittoutuneiden täydellinen ilmaherruus pakotti saksalaiset piileksimään.Alakynteen jäänyt Saksan armeija joutui vetäytymään Ranskan halki, Henning miehistöineen viimeisten joukossa. Hänen puolitelavaununsa oli kärjessä myös Ardennien taistelussa, mutta jälleen kerran hänellä oli onni myötä. Otto Henningin osalta taistelut olivat ohi, kun hän jäi vangiksi sodan loppuhetkillä. Kahden vuoden sotavankeuden jälkeen hän pakeni Ranskasta perheensä luokse Saksan itäiselle vyöhykkeelle.

Panssariässä Otto Cariuksen (1922-2015) muistelmateos on panssarisotakirjallisuuden klassikko. Hän tuhosi sotilasuransa aikana yli 150 vihollisvaunua, mutta myös muuta kalustoa - eritoten vaikeasti havaittavia panssarintorjuntatykkejä, joita hän piti pahimpana vastuksenaan. Carius palkittiin ritariristillä sekä tammenlehvällä, ja hän on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä vaununjohtajista.Otto Carius palveli kevyen panssarivaunun lataajana Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Pian hänet kuitenkin ylennettiin vaununjohtajaksi. Keväällä 1943 Carius komennettiin 502. raskaaseen panssarivaunupataljoonaan, joka oli varustettu Tiger I -vaunuilla. Lyhyen koulutuksen jälkeen yksikkö siirrettiin pikakuljetuksena Leningradin rintamalle, jossa Tigereitä käytettiin "palokuntana" aina siellä, missä tilanne oli vaikein. Itärintaman olosuhteet kuluttivat vaunuja ja miehiä. Kesäisin kiusana oli pöly, talvisin pakkanen ja lumi, ja muulloin upottava muta. Keväällä 1944 Otto Carius osallistui kiivaisiin taisteluihin Narvan rintamalla. Heinäkuussa hän haavoittui vaikeasti taisteluissa Latvian alueella, ja toivuttuaan palveli länsirintamalla Jagdtiger-komppanian päällikkönä.Sodan jälkeen Otto Carius kouluttautui farmaseutiksi. Hänen sodanaikainen työkalunsa oli tehnyt entiseen panssarimieheen niin suuren vaikutuksen, että hän nimesi liikkeensä "Tiger-apteekiksi".