Järjestäytynyttä lintuharrastusta Etelä-Karjalassa 50 vuotta!

Rintanappi vm. 1991

Etelä-Karjalan Lintutieteellisen Yhdistyksen eli tuttavallisemmin EKLY:n 50-vuotis juhlallisuuksia vietettiin lokakuun lopulla. Kutsu juhlallisuuksiin tuli jo keväällä, mikä saikin aikaan pienet muistelutalkoot tämän yhdistyksen osalta. Onhan se näytellyt melkoisen suurta roolia omassa lintuharrastuksessa, tarjoten monipuolista tekemistä lintujen parissa.

Itse liityin yhdistykseen 80-luvun alussa, joten mukana on ehditty olemaan jo liki 40 vuotta - muutenkin kuin jäsenmaksunsa tunnollisesti maksaneena kannatusjäsenenä.

Melko pian yhdistykseen liittymisen jälkeen ajauduin mukaan yhdistyksen hallitukseen. Hallituksessa ehdinkin vaikuttamaan noin 10 vuoden aikana lähes kaikissa muissa tehtäväsissä paitsi yhdistyksen puheenjohtajana. Suurin osa ajasta tuli oltu yhdistyksen sihteerinä / tiedotusvastaavana ja yhdistyksen julkaisun, Ornis Karelica -lehden, toimituksessa toimitussihteerin toimessa. Näin jälkikäteen muistellessa sitä ihmetteleekin kuinka sain sitä "ylimääräistä" aikaa kaikelta muulta näiden yhdistysasioiden hoitamiseen. Erityisesti tuo 4-6 kertaa vuodessa ilmestynyt Ornis Karelica (OK) vei melkoisesti aikaa itselleen. Nykyäänhän OK ilmestyy kerran vuodessa, mikä on hyvä saavutus sekin.

Lehden tekeminen oli 1990-luvulla melkoisen erilaista kuin nykyään. Tietotekniikka teki vasta tuloaan, eikä sitä ollut käytettävissä lehden tai jäsentiedotteiden tekemisessä. Kaikki lehteen tulevat jutut tulivat lähes 100%:sti käsinkirjoitettuina printtiliuskoina. Eli kaikki jutut kirjoitettiin ns. puhtaaksi mekaanisella kirjoituskoneella erillisille printtiliuskoille (lue: paperiarkeille A4). Kun kaikki jutut oli saatu onnistuneesti kirjoitettua (virheittä) oli aika käyttää ne jollakin muulla jäsenellä ns. oikoluettavana. Tämä oli yleensä lehden päätoimittaja, jos sellainen oli ko. vuonna käytettävissä.

Samalla kun juttuja kirjoitettiin puhtaaksi oli myös pidettävä huoli siitä, että saatiin tasokkaita valokuvia lehteen. EKLY:ssä kuvista ei yleensä ollut puutetta. Hyviä valokuvaajia oli ja on odelleenkin runsaasti, joten ainestoa löytyi.

Kuvien ja oikoluettujen vedosten jälkeen alkoikin sitten se mielenkiintoisin vaihe eli lehden taittaminen. Parillinen määrä sivuja, yleensä 48 tai 64 sivua piti saada aikaiseksi. Koska mitään taitto-ohjelmaa ei todellakaan ollut, suoritettiin taitto ns. "leikkaa-liimaa" -menetelmällä. Tämä tarkoitti sitä, että printtiliuskoista leikattiin sopivan kokoisia osioita, jotka sitten liimattiin A4-paperille, niin että kuville, otsikoille ja mahdollisille mainoksille jäi omat merkityt paikat. Tämä olikin melkoinen palapeli, jossa kului ilta jos toinenkin. Yleensä tulos oli vähintään tyydyttävä. Yleensä tämän vaiheen jälkeen harmitti hirmuisesti, jos taittoon täytyi tehdä vielä jotain muutoksia. Muutokset tarkoittivat yleensä että ainakin osa valmiista sivuista piti rikkoa ja liimailla uusiksi - pahimmillaan kirjoittaa uusiksi.

Taiton valmistuttua käytettiin lehti vielä tai paremminkin sen luonnos päätoimittajalla luettavana / kommentoitavana. Toivoen samalla, ettei mitään uutta lehteen enää tulisi. Kun päätoimittaja näytti vihreää valoa lehden osalta, piti itse vielä huolellisesti tarkastaa että kaikki valokuvat oli merkitty oikein ja oikeille paikoille. Samoin kuin kaikki muukin erikseen painoon toimitettava materiaali. Ja sitten ei muuta kuin lehtimappi kainaloon ja tapaamaan painotalon faktoria, joka otti painotyön vastaan.

Muutaman viikon kuluttua tuli ilmoitus, että voisi käydä katsomassa vedoksen lehdestä. Kaiken näyttäessä hyvältä annettiin lehtipainolle lupa painaa X kappaletta lehteä. Tämän jälkeen ei sitten ollutkaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksy tuotos siinä muodossa kuin se painosta lopulta tulisi ulos. Kertaakaan ei painotalojen suuntaan tarvinnut reklamoida - onneksi.

Luonnollisesti lehdet vielä tarroitettiin omin toimin osoitetarroin ja vietiin postikeskukseen jaettaviksi. Osa lehdistä meni sitten vaihtojulkaisuina muihin yhdistyksiin ja tietysti yhdistyksen varastoon odottelemaan mahdollisia irtonumeroiden ostajia ym.

Sanomattakin on selvää, että näillä menetelmillä tuli käytännössä vain yhtä julkaisua tehty kerrallaan.

Mitä muuta sitten tuli yhdistyksen nimissä tehtyä. Paljonkin, mutta ehkä eniten ovat jääneet muistoihin nuo kevään torstaiaamut, kun tehtiin viikon lintureportaasia radioon. Yleensä suoraan lähetykseen tapahtumien keskipisteestä. Yleensä oltiin Pappilansalmen lossirannassa katsomassa Kaukaan tehdasalueen edustan vesilintuja. Myös Joutsenon Konnunsuo ja Parikkalan Siikalahti tulivat tutuiksi ohjelmien osalta. Ohjelmalla tuntui jopa olevan kuuntelijoita, mikä selvisi saadusta palautteesta.

Valtakunnallista ulottuvuutta yhdistyksen nimissä sain, kun toimin useamman vuoden ajan Etelä-Karjalan edustajana silloisessa Lintutieteellisten Yhdistysten Liitossa (LYL). Kokoonnuttiin pohtimaan valtakunnallisia asioita aina jossainpäin Suomea. Tutuksi tuli paljon lintuharrastajia, joita vielä tänäänkin näkee jopa aika korkeilla paikoilla valtakunnan eri organisaatioissa.

Niin, ja koska järjestötoiminnan lisäksi oli mukava harrastaakin lintuja, tuli hankittua rengastuslupa varpus- ja lokkilinnuille. Lisäksi osallistuttiin erilaisiin lintulaskentoihin niin maalla kuin Saimaallakin. Unohtamatta tietysti niitä yölaulajaretkiä, joita tuolloin alettiin virittelemään Saimaankanavan laitamille.

Nyt on tullut oltua irti ns. yhdistyksen järjestötoiminnasta reilu 15 vuotta. On jätetty tilaa muille sekä uusille ajatuksille siinä samalla. 50-vuotisjuhlallisuuksissa olikin hienoa huomata, että yhdistyksen jäsenmäärä on kehittynyt positiiviseen suuntaa (ainakin vähän) ja myös ikäjakaumaa jäsenistössä löytyy. Hyvä niin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Hyvän asian puolesta - 50 v.

Ornis Karelica vm. 2019